Sulttaania puistatti.
"Sinä olet hyvin tehnyt!" sanoi hän sitten hitaasti. "Uskottomuus lyö omaa herraansa, se on ijäti toteutuva totuus."
"Ja kaikki on jätetty paikoilleen semmoisenaan", jatkoi neekeri, "jotta sinä, korkea herra, voit omin silmin nähdä."
"Pois, pois!" huusi sulttaani kiivaasti. "Pitääkö veren ja ruumiiden ahdistaa minua sille divaanille saakka, jolla haen lepoa? Pian, pian, orjat, puhdistakaa kaikki, jotta voin astua sisälle näkemättä tuota kurjaa miestä, joka on tehnyt itsensä syylliseksi niin suureen uskottomuuteen!"
Kun orjat riensivät pois, kääntyi hän seurueensa puoleen ja hän katsoa tuijotti suoraan Halil pashaan puhuessaan: "Eikö se ole ruhtinasten kirous, että uskollisuus heitä kohtaan ja totuus heidän korvilleen ovat harvinaisia, kuin kirkas vesilähde erämaassa? Jumala on suuri ja vanhurskas! Tässä näkee hänen sormensa! Uskottoman ja pahantekijän tavoittaa varmasti hänen kätensä ja koston miekka riippuu hiuskarvasta hänen päänsä päällä. Se osuu siihen varmasti. Voi sitä, joka pahoin tekee ja luopuu Jumalan teiltä!"