Neekeri jatkoi kertomustaan. Kun hän tuli siihen hetkeen asti, jolloin hän itse riensi telttaan kätkeytyäkseen sinne, huusi sulttaani:
"Mutta mistä johtui sinun epäluulosi Haikia kohtaan?"
"En tiedä sitä itsekään, korkea padishah", vastasi neekeri, "mutta minulla oli se jo kauvan. Olihan hänen kostonhimonsa hehkuva, viekkaudessa hän oli petoeläimen vertainen, arkuudessa jänistä arempi ja notkeutensa ja liukkautensa puolesta ankeriaan kaltainen. Sen lisäksi hänen katseensa oli häilyvä ja epävarma, eikä hän sietänyt toisen terävää katsetta. Hänen ahneutensa sinä tunnet paremmin kuin minä. Missä on olemassa sellaiset merkit, siinä ei ole kaikki niinkuin pitää olla, jos luottamuksen mieli juurtua. Mutta tunnethan sinä sitäpaitsi sananlaskun: Kreikkalaisen uskollisuus ja armenialaisen rehellisyys ovat yhtä harvinaisia kuin vesi hieta-aavikolla."
Sulttaani nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Kerrohan loppuun!" sanoi hän.
Neekeri kertoi nyt, miten Haik meni sisälle siihen teltan osastoon, joka muodosti sulttaanin salaisen kammion, jossa raha-arkku oli. Hän kuvaili niin elävästi, niin vilkkaasti, että sulttaani itsekin suuttui silmittömästi ja kun neekeri mainitsi avaimesta, huudahti hän: "Siis hänellä oli se kumminkin?"
"Oli kuin olikin", jatkoi neekeri, "ja sillä hän avasi arkun kannen. Mutta kun hän näki jalokivet ja helmet, jotka minun silmäni ensi kerran näkivät siinä hänen kädessään, silloin näytti hän punnitsevan, olisiko viisaampaa ottaa ne, vai kultaa; mutta hänen ahneutensa valitsi arvokkaammat. Hän työnsi ne nahkavyöhönsä ja kun ne ottivat vähemmän tilaa, tunki hän siihen myös tsekiineillä täytetyitä kukkaroita, kunnes vyölaukku tuli täyteen".
"Entä sinä, Ferik, mitä sinä teit? Annoitko sinä hänen saaliineen livistää tiehensä?" kysyi sulttaani melkein pelokkaasti.
"Herra, sinun orjasi tuntee velvollisuutensa", sanoi neekeri voitonriemusta loistaen; "mutta minä arvelin, että Haik oli väkevä kuin jalopeura ja julma kuin tiikeri. En voinut ryhtyä hänen kanssaan taistelemaan, joutumatta allekynsin, joten tuo roisto olisi saanut pitää ryöstämänsä saaliin, sillä apua minulla ei ollut odotettavissa."
"Ja mitä sinä teit?" huusi sulttaani, kumartuen suurimmassa jännityksessä satulansa nupin yli eteenpäin ja tuijottaen neekeriin. "Mitä varten sinulla on terävä miekkasi?"
"Herra, sitähän minäkin sanoin itselleni siinä tuokiossa; minä hiivin hänen taaksensa ja hänen päänsä vierähti sinun huoneesi matolle!" —