Hurjasti katsoa tuijotti sulttaani neekeriin, jolle sääli oli tuntematon ja joka oli herransa sokea välikappale. "Mitä sinä puhut?" huusi hän. "Oletko sinä menettänyt järkesi? Kuka on minun luottamustani loukannut? Kuka on minun aarteitani ryövännyt?"
"Haik Tommaso!" vastasi neekeri.
"Vai Haik?" huusi sulttaani ja hänen tumman punasen poskensa nähtiin kalpenevan.
"Vai Haik minut pettänyt? Ei Ferik, sen sinä valehtelet!"
Muut palvelijat ja orjat astuivat esiin.
"Me kaikki todistamme sen!" huusivat he.
"Hiljaa!" käski padishah. Mutta Ferikille hän antoi merkin kertoa, mitä hän tiesi.
Tämä alkoi siitä, että Haik oli varastanut suurherran yksityiskassan arkun avaimen. —
Sulttaani keskeytti häntä käskien kädenliikkeellään häntä vaikenemaan. Hän mietti jonkun aikaa, sitten hän huudahti: "Se ajatus ei juolahtanut mieleeni! Mutta sinä olet näen mä päässyt totuutta lähelle!" — Hän vei kätensä korkean otsansa yläpuolelle turbaaninsa timanttisolkea kohden ja sanoi katkerasti: "Enkö minä siis voi kehenkään luottaa?" — Sitten hän yhä hevosen selässä istuen antoi neekerille merkin jatkaa.
Tämä pääsi kertomuksessaan teltan seinämän halkiviiltämiseen asti, — silloin puuttui sulttaani hänen puheeseensa: "Siinähän se roisto seisoi. Se on totta!" —