Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä, pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.
"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka häärähtelee toisten mukana?"
Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti hämmästyksestä.
"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?"
Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla. Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä "Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian hänet löysi.
"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin", sanoi Tillotson yht'äkkiä.
Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.
"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa… Totta totisesti teen sen, Tillotson."
"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.
"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover.
"Mene nyt, minä odotan täällä."