"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa", sanoi hän lopulta. "Hän…"
"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.
"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa… Hän oli hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet emmekä nähneet häntä."
"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?" tiedusteli laivuri.
"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen. "Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni kohtaan."
"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa", sanoi laivuri päättävästi.
"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."
"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua seinällä.
Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."
"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?" kysyi Wilson.