"Seuratkaa mukanani", sanoi ukko, nousten seisomaan.
Kokki seurasi pihanpuoleiseen pieneen kamariin.
"Ettekö ole salapoliisi?" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille. "Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte täällä kunnes tuon poliisin."
Kokilla ei tuntunut olevan halua.
"Vai niin", sanoi ukko. "Kyllä sittenkin haluatte." Hän astui ovelle ja huusi rappusille: "Roger!"
Ennenkuin "Merilokin" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt katsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja sisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti se vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa olisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.
"Pidä silmällä häntä, Roger", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.
"Elä laske liikkumaan."
Koira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä epäiltävällä uteliaisuudella.
"Ei se teihin koske, ellette liikuttele", sanoi ukko.
Kokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. "Toivoisin mieluimmin teidän jäävän tänne", huokasi hän, "niin, sen todellakin teen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin kiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä."