Juostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti hengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi juosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi hän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia sen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan, samalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.
Hetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi, että joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa kulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi juoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat ruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin käyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.
IV LUKU.
Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia — tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän syrjään.
Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä sisällä… Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.
"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"
Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa, astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.
"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta onneksi kuulin ajoissa."
"En minä mitään varastaa aikonut", änkytti kokki.
"Suljetaan sisälle hänet", sanoi toinen innokkaasti.