Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.
"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran, kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja Brittlesean välillä; tyytykää siihen."
"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.
"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin, siitä olen varma."
"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.
"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka asiaa mihin päin vääntelisitte."
"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri suuttuneena.
Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle, käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello neljältä ilmeni.
Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli. Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa, kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.
"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.