"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt, "olet taistellut merirosvojen kanssa?"
"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry
Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."
"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin pysyi alallaan.
Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen, juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet (eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.
"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.
"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."
"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.
"Sinä olet urhoollinen." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss
Harcourt.
"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.
"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa: jos sinua haluttaa?"
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."