"Mikä hätänä?" kuului veneestä.
"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"
Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina; sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.
"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen. Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.
Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen epäiltyään hänen jälessään.
"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat suussa kalisten.
Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä, mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen, veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"
Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä. Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti sanansaattaja aukasemaan ne.
Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.
"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi mennä ja hinata alus merelle."