"Niin, minä tiesin sen, ettet sinä tahtoisi minua mukaasi", sanoi rouva Bunnett ja ruusut hänen hatussaan värisivät. "Perämies ajattelee huvia hänen vaimolleen, mutta minä raukka saan istua kotona, pestä ja paikata sinulle ja siivota huoneita. Ooh, minä kyllä tiedän… ei sinun tarvitse sanoa mitään."
"On liian myöhäistä muuttaa sitä enää", sanoi laivuri. "Minun pitää kannelle nyt; parasta kun seuraat mukana sinäkin."
Rouva Bunnett seurasi miestään ja pysytteli niin kaukana kuin mahdollisia perämiehen rouvasta, katsellen ikäänkuin hallitsijatar, miten miehet nostivat purjeita ja ankkurin. Puhalsi suotuisa länsi-tuuli ja Bylgia halkaisi aaltoja, vesi keulassa kohisten.
Vielä päivällisaikaan oltiin vilkasliikkeisessä seudussa, joten laivuri, salaiseksi mielihyväkseen, taisi lähettää perämiehen yksinään pitämään seuraa naisille päivällispöydässä. Tämä näytti takaisin tullessaan kovin vaalealta ja pelästyneeltä ja kohdatessaan laivurin katseen, kohotti hän merkitsevästi olkapäitään.
"Ei mitään rumia sanoja?" kysyi laivuri puoleksi kuiskaten.
"Eipä juuri", vastasi perämies. "Mutta sitä enemmän, niin kutsutuita 'hienoja viittauksia'."
"Minä ymmärrän."
"Ellette nyt ymmärrä", sanoi perämies, "niin teepöydässä kyllä tulette ymmärtämään. Minä en enää aio istua yksinäni heidän kanssaan. Jos kysytte mitä olen syönyt, on minun mahdoton sanoa sitä."
Hän vetäytyi syrjään, kun pöytätoverinsa samassa nousivat kannelle. Laivuri päätti kukistaa kapinan heti alkaessa, huusi molemmat naiset luokseen ja selvitteli heille vastaantulevien laivojen merkillisyyksiä. Vaan keskellä hänen esitelmäänsä, poistui rouva Bunnett ja tyytyi edempää katselemaan onnetonta miestään, — kasvoillaan ilme kuin marttyyreilla pyhissä tauluissa.
Tee-pöydässä, oli miesten osa surkea. Rouva Bunnett ojensi rouva Fillsonille teekupit, vilkaisemattakaan häneen, ja rouva Fillson seurasi esimerkkiä, tarjotessaan leipää ja voita. Kun hän veti tarjottimen takaisin, oli se tyhjä ja rouva Bunnett noukki, harmista melkein haljeten, leipäviipaleita helmastaan.