"Hän on pyhimys", sanoi laivuri. "Hän on pyhimys, George. Nähdessään, etteivät hyvät sanat auttaneet, käytti hän voimakkaampia keinoja."
"Odottakaa vaan, jahka saan hänet käsiini", sanoi perämies uhkaavana.
"Kyllä minä hänelle voimakkaampia keinoja näytän."
"Joko hän rauhoittuu, kallis ystävä?" kuului herra Hutchinsin ääni oven takaa. "Minä nimittäin kokonaan unohdin lasin."
"Tule ulos!" kiljasi perämies. "Tule ulos ja kaada vielä sekin, jos uskallat."
Herra Hutchinsia ei vaatimus sentään näyttänyt miellyttävän, vaan rukoili hän oven takana itkevällä äänellä perämiestä alkamaan parempaa elämää; samalla sai laivuri moitteita, että kärsi sellaista syntistä elämää laivallaan. Nöyränä otti tämä vastaan läksynsä ja kun herra Hutchinsin ääni oli vaijennut ja perämies samaten hiukan rauhoittunut, läksi hän päivän viimeiselle tarkastuskierrokselle, palasi taas kajuuttaan ja meni kojuunsa.
Seuraavana aamuna oli määrä purjehtia ja miehistö oli aikaisin pystyssä. Mutta herra Hutchins pysyi hytissään, vaikka perämies useat kerrat kävi kolkuttamassa oven takana. Kun hän viimein tuli kannelle oli perämies peräsimessä ja miehistö söi aamiaistaan.
"Hyvinkö nukkunut?" kysyi herra Hutchins lempeästi ja istuutui lastiruuman luukulle, pikkusen matkaa perämiehestä.
"Sen saatte kuulla, jahka pääsen tästä peräsimestä", kuului perämiehen kuiva vastaus.
"Vieläkö vihainen?" sanoi herra Hutchins sokerimakealla äänellä.
"Tuletko hartaushetkeen illalla?" lisäsi hän sitten.
Perämies ei suvainnut vastata, mutta hänen vihaansa, kun illalla, herra Hutchinsin pyynnöstä, koko miehistö tuppautui kajuuttaan, ei voi sanoin kuvata.