"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.
"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän vapauttaan."
"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena. "Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti hiljalleen liukumaan alas jokea.
Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen kotiinsa.
Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä. Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.
"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.
"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko linnusta."
"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."
Rouva Gannett pudisti päätään.
"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.