Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.
Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä, kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät huoahdukset kulkivat läpi rivien.
»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa…»
Ja arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.
»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»
No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.
»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion menestykseksi.»
Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.
* * * * *
Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista. Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen, jonka me nyt tunnemme.