Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen
Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.
Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa, ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan, joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.
Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.
Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa pesässä.
»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten suloisia keijukaiset ovat.»
Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.
Ja samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.
»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»
Ja pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:
Sieluni on tuulahdus,
Joka hiljaa henkäilee
Siinä, missä ilmenee
Luojan luonnon kauneus.