»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä kenties olisi jano.»
Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen totisena ja melkein ilman surua:
»Minun täytyy kuolla.»
Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä, nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä odottanut hämähäkin verkossa.
»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.
Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.
Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana. Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää, mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata takaisin valoon.
»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.
Silloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.
Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.