»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko, että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois kaupungista.
Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon, pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja mehiläiskansa oli voittanut.
Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan, eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja tehtäviään.
Merkillistä väkeä, nämä mehiläiset!
Seitsemästoista luku.
KUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.
Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi, että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.
Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori, voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä, miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle. Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan. Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.
Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa, mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.
»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä mitään tahdo.»