Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.
»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui, että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»
Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren ystävättäreksi:
»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun yksityisetua tärkeämpänä.»
Päällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.
»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta. Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»
Ja lähettiin kääntyen sanoi hän:
»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»
Tylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.
* * * * *