»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»
»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.
»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla — ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»
Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla joutua sammakon saaliiksi.
»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.
Pörisijä hymyili.
»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»
Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan, aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi — ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti. Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:
»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»
Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet. Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.