On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.
Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta oli vaara uhkaamassa.
Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä kuin kaksi kultarahaa.
»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»
Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä, hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.
Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.
»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.
Maija pelästyi.
»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.
Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta: