Nurmi tuoksuu, päivä paistaa
Kultasäteet karkeloi.
Punaruusu hehkuin kukkii,
Pepin aamulaulu soi:
Kotia ei mulla missään
Enkä sitä kaipaakaan.
Mulle riittää, ruusullani
Kun vaan laulella mä saan.
Maailmaa en tunne, mutta
Miksi tuota surisin.
Pian kuihtuu punaruusu,
Silloin kuolen minäkin.
Ja ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.
Kolmas luku.
METSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.
Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin vielä tänään ihmisen.
Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.
Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat. Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.
Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan. Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä, näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin, pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin kullanvärin vedestä heijastuvan.