»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»
»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.
Kovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.
»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti päästä lentoon.»
»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan tahdon.»
»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»
Hän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.
»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»
»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.
Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa: