»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.
Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi auringonsäteen liukua niiden yli.
»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.
»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»
»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»
Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut, että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja otti rivakasti vielä mesikokkareen.
»Erinomaista», sanoi hän.
»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos Teitä ehkä janottaa.»
»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos suvaitsette.»
Kovakuoriainen hymyili.