Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle hunajamöhkäleen.
»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä roskaväeltä.»
»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.
»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne», sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»
Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa uuteen kysymykseen.
»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin. Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:
»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on
Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»
»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.
»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan suloiset…»
»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.
Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»