»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»
Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta. Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.
»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä tuoksu on suorastaan huumaavaa.»
Kovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti
Maijaa.
»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen. »Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman hunajaa?»
»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.
Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on ihanaa.
Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:
»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun. Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin jätkä! No niin, minä menen nyt.»
Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.