Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen, että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen, punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti, pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva. Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.
Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan kupuun.
Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen, jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan epäystävällisesti.
Maija tervehti sitä kohteliaasti.
»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»
»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne. Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»
»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»
Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin mahdollista.
Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.
»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.