»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä ympäristön tunteita.»
Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä katsoa ylös.
»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.
»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»
Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.
Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.
Korento lausui uhaten ja hitaasti:
»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»
»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.
»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»