»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.
Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»
»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»
»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»
»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin
Surrille oman nimensä.
Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.
»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.
»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»
»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.
»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»