»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.
»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»
»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»
»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»
Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:
Aalto hiljaa väräjää,
Aurinkoa tervehtää
Aamun koittehessa.
Keinuu keltaulpukat,
Lumpeen kukat nuokkuvat
Valkohohtehessa.
Lämmin kesätuulonen
Kera kultasäteiden
Leikkii siivilläni.
Riemurinnoin laulelen:
Lyhyt, mutta suloinen
On mun elämäni.
»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.
Neljäs luku.