»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»
»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»
»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:
»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.
»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.
»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»
»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»
»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.
Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.
»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»