Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.
Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.
Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri
Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman
taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.
»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»
Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:
»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.
Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:
»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»
Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.
»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.
Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.