»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»
Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.
»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian paljon.»
Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.
»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne, milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään mitään.»
Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.
»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni. Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista, olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle, että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette, että minä peruutan suhteemme.»
Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä hän oleskelee!»
»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni», sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken, jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi, tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»
Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.