Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.
»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»
Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.
Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin sävyisän näköiset.
»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»
»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»
Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta nauraa ääneen.
»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»
Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen johdosta.
»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko lailla epäystävällisesti.