Silloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.
Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.
Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.
Se katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.
»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»
»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin hänen kasvonsa.
»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän olette ampiainen, eikö niin?»
Hävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.
»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.
»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.