»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.
Mutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.
»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne samaa?»
Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.
»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.
»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»
»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo toinen tosissaan vai piloillaan.
»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»
»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»
Maija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.