»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.
»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.
»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.
»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä, »ja olen täällä vain kesää viettämässä.»
»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te varmaankin tunnette ihmisen?»
»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»
»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.
»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa, joka tapauksessa Te olette tomppeli.»
Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.
»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»