Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta, ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi, ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.
Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.
Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.
Hetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.
»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin aivan lämpene?»
Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:
»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain, ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»
Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi sääsken rohkeuden johdosta.
»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut? Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»
Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti hyvätuulisena: