»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi juosta.
Maijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.
Alhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.
»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»
Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli. Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä. Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset. Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.
Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet olivat häntä kutsuneet.
Oi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!
Kymmenes luku.
YÖN IHMEET.
Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa, kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita, ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota, ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.