»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»
»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka ei voi ryömiä.»
»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.
Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»
»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista irtirevitty.»
»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»
»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani», kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»
Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.
»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi. Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:
»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»