Sääski olikin jo lentänyt pois.
»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis ilma.»
Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä, täytyy sinun kuolla.»
Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.
* * * * *
Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin kuin hän oli toivonutkaan.
Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua, mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut. Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen sinihämyyn verhoutunut.
Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija ja pani kädet ristiin.
Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi. Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.
Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.