Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi. Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja sankarillisen kaunista.
Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua, ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.
Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn, milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.
»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan taivaallista.»
Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa, ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.
»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli, että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän lisäsi:
»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»
Outo katseli Maijaa suurin silmin:
»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa vielä ennen nähnyt.»
»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.