»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»
»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin…» sanoi outo. »Te olette päivisin liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne ulos viskatut.»
»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»
»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme. Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei asia minua koske.»
Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan väittämällä loukata vierasta.
Siksi hän kysyi ystävällisesti:
»Te olette siis sirkka?»
»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa.
On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»
»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle yöstä!»
»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme koko maailman ihanuuden.»