Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.
Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli ja mietti elämän ongelmoita.
Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän näki sirkan lentävän kuunvalossa.
Yö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.
Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja, ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat niistä.
Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka, peräti vähän me tiedämme maailmasta.
Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys salpautui.
Oi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.
Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo. Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.
Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta ilmiöstä.