Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:
Olen valon lapsonen,
Kirkas taivas iloni.
Elo kuoloon vaihtuvi,
Sieluni on ikuinen.
Sieluni on tuulahdus,
Joka hiljaa henkäisee
Siinä, missä ilmenee
Luojan luonnon kauneus.
Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän onnelliseksi.
Silloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:
»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.
»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että häiritsen Teitä.»
»Miksi itket?»
»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»
»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»