Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret, tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta, jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.
Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi keijukainen:
»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.»
Maijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.
»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.
Keijukainen puisti surullisena päätään.
»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman, hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin kasvaa hänelle samalla siivet.»
»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan.
Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.»
Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen
olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.
»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»
Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.