»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee, silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee, muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina niiden teriöstä.»
»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta jännitykseltään hengittää.
Katse vakavana nyökkäsi keiju:
»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»
»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.
»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen, »suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»
»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.
»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä, että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain toiveesi on toteutuva?»
»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»
»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille itsestään kuten päivänpaiste.»