Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut mitään salata.
»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.
»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin, kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida täyttää.
Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja sanoi:
»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»
Yhdestoista luku.
KEIJUKAISEN TOVERINA.
Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.
Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin, sen hän tunsi luottavaisena.
Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu, lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille: