»Odota hetkinen, ole hyvä!»
Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle. Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari, näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.
»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen mielensä kävi oikein juhlalliseksi.
»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.
»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin kukastani.»
Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja miettiväisenä.
»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.
»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.
Maija-Mehilfiisen ihmeelliset seikkailut — 10
Perhonen ravisti päätään.