Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus, ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta, ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät loistivat kirkkaina ja onnellisina.
»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt tämmöistä mahdollisena!»
Mutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä surulliseksi.
»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'
»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.
Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle tolalle.
»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen, kun tulemme ihmisen luo.»
Maijaa halutti tietää, minkä vuoksi.
»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.
Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.