Kukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.
»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»
»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.
»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään peittääkseen.
»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen, »muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»
»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee minulle pahaa.»
Keijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.
Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän Maijan käteen sanoen:
»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»
Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän noustessaan pitkin köynneliäitä oksia: